Loppu jo häämöttää

Kaikkien niiden mahtavien kokemusten jälkeen vietin pari päivää Noosan kansallispuistoalueella.  Mukavan pieni ja intiimi hostelli, jossa tapasin mahtavaa porukkaa. Meitä asui samassa huoneistoyksikössä 8 henkeä ja jaoimme yhteisen keittiön ja kylpyhuoneen. Iltaisin vuokrasimme leffan respasta huimaan 2 dollarin hintaan, pojat raahasivat sängyistään patjat lattialle ja kylmät oluet avattiin kaikille. Mikäs siinä rentoutuessa hyvän elokuvan ja seuran parissa. Samassa huoneessa sattui myös olemaan yksi suomalainen juuri armeijansa päättänyt nuori mies. Oli mukavaa vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa omalla äidinkielellään. Näin matkan varrella olen vähitellen alkanut oppia tuntemaan eri kulttuureille ja maille ominaisia piirteitä ja kyllä minua alkoi niin naurattaa kun kävimme suomalaisen tuttavani kanssa keskustelua läpi. Joka siis oli muutama sana siellä täällä, ei mitään turhia lätinöitä. Niin suomalaista kuin voi vaan olla! Monet reppureissaajat  kun tapaavat oman maansa kansalaisia matkan varrella, riittää heillä juttua koko päiväksi, mutta mitä me suomalaiset turhia tässä alamme lörpöttelemään. Pari sanaa suomeksi ja sitten taas jatkamme keskustelua muiden kanssa englanniksi. Ei me tänne suomea tultu puhumaan. Eräänä iltana istuimme hostellin terassilla ja korvaani kantautui hyvin erikoisen kuuloinen englannin aksentti. Aksentti oli ihan samanlainen kuin Mika Häkkisellä ja sehän olikin perisuomalainen miesmatkalainen. Minähän innoissani tervehdin häntä ja yritin kysellä kuulumisia, mutta tietysti näin suomalaiseen mentaliteettiin sopien keskustelu jäi hyvin vähäsanaiseksi. Seuraavana päivänä kadulla käveli vastaan tutun näköiset kasvot ja sehän oli se suomalainen perusmies edelliseltä illalta, mutta mitään tervehdystä ei tietenkään kuulunut kun ohi kävelin. Yritin niin kovasti hakea katsetta ja hymyillä, mutta tervehdystä ei vaan irronnut. Noh, pitäähän meidän pitää tätä suomalaista mentaliteettia yllä myös ulkomailla. Miten muuten erottuisimme joukosta.

Näin kulttuurien pohdiskelusta ja akkujen lataamisesta suuntasin paikallisbussilla Tean perheen luo Sunshine coastille. Vietin heidän luonaan vajaan viikon ja kyllä taas pääsin kokemaan perhe-elämän helmiä kun nuorimmainen pikkumies oksensi sänkynsä täyteen aamuyön tunteina ja sen rumban jälkeen kukaan ei talossa nukkunut. Tea oikein nauroi, että ensin pääsit kokemaan täit ja nyt sitten oksennukset. Pääsin seuraamaan vanhemman tytön voimistelutuntia paikallisella jumppasalilla. Oli kuin olisin astunut minkä tahansa jumppasalin ovesta sisään. Tuttu pölyn, mannan ja hien tuoksu tervehti jo ovella. Lasten jumppatuntia varten alueelle oli rakennettu temppurata ja kanveesille oli levitetty aivan samanlainen sateenkaaren värinen leikkivarjo kuin kisahallilla. Alkuleikkien jälkeen lapset lähtivät valmentajan opastuksella radalle ja pääsimme ihastelemaan lasten taitoja. Piti ihan maapallon toiselle puolelle matkustaa nähdäkseen Kiepin tenavajumppa :D

Oli ihanaa viettää nuo päivät Tean perheen luona. Juttua olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa. Lasten kanssa oli ihana touhuta ja päivät vaan kuluivat ilman mitään sen suurempia suunnitelmia. Ihanaa! Mutta realiteettiterapia kyllä toimi ja lasten hankkiminen saa kyllä vielä odottaa.

Kohta on viisi kuukautta kulunut ja voi luoja miten paljon olenkaan nähnyt ja kokenut. En ole eläissäni tehnyt näin paljon asioita, jotka jollain tavalla herättävät, järisyttävät tai ovat vaan niin uskomattomia. En ole koskaan tuntenut eläväni niin täysin rinnuksin kuin nyt. Muistan vieläkin unen, jonka näin ihan muutama päivä sen jälkeen kun olin saapunut Sydneyyn. Olin kovasti jännittänyt sitä, että jos en viihdykään täällä. Unessani olin niin peloissani ja hermostunut lähdön hetkellä. Olin lähes paniikissa ja tietysti kaikki tavarat oli perinteisesti kateissa ja olen myöhästymäisilläni koneesta (siis unessa!). Onnekseni heräsin ja tajusin, että minähän olen jo täällä ja tämä on mahtavaa. Voin sanoa etten kadu sekuntiakaan reissuani. Tean luona ollessani hankin mukaani erään muiston, joka tästä lähin kulkee mukanani aina ja ikuisesti. Live.  Sori äiti!

Vielä 9 päivää jäljellä ja olen päättänyt nauttia jokaisesta. Tänään vietin koko päivän rannalla ja kallioilla kävellen. Istuin aallonmurtajalla ja nautiskelin auringon lämmöstä, joka muuten alkaa vähitellen kadota talven tullen. Pieni ajatusleikki: Kuvittele turkoosi meri, aallot lyövät kivikkoon, pilvetön taivas, auringon lämpö ja muutama delfiini uiskentelee rantakallioiden ohi ja sinä saat vaan olla ja nauttia..siinä yksi niistä mahtavista päivistä, joista saan vielä hetken nauttia.

Lisää mahtavuuksia!

Rainbow Beachilta lähdin Frasier Island kierrokselle kolmeksi päiväksi. Kiersimme jättimäistä hiekkasaarta nelivetomaastureilla. Meitä oli kolme autollista ja jokaisessa kahdeksan henkeä ja kaikki halukkaat pääsivät testaamaan ajotaitojaan. Lähtöaamuna ajoimme autolautalle, joka oli siis todella pieni paatti ankkuroituna riekkarannalle. 10 minuutin lauttamatkan jälkeen lähdimme ajamaan saaren highwayta pitkin, joka siis oli rantakaistale suurten hiekkadyynien ja meren välissä. Posotimme välillä jopa 80 kilometrin tuntivauhdilla ja aallot pääsivät muutaman kerran yllättämään kuskimme. Jotenkin yhdistelmä autossa istumisessa ja auton ikkunasta sisään ryöppyävä aalto ei okein sopinut yhteen. Mutta hauskaa kyllä oli! Välillä ajoimme sellaisilla teillä joita ei missään nimessä olisi voinut kutsua edes tieksi. Kallioilla, aaltojen keskellä, lammessa yms..

 

Ennen reissua meidän kaikkien piti katsoa Queenslandin valtion tekemä video saarella liikkumisesta ja turvallisuudesta. Videon taustalla soi hissimusiikin tyylinen rallatus ja katsojalle painotettiin moneen kertaan, ettei autoa saa ajaa alkoholin vaikutuksen alaisena ja turvavyöt pitää olla kaikilla kiinni ajon aikana. Videolla kerrottiin myös, että jos joudut kohdakkain dingon kanssa, sinun tulee ristiä kädet rintakehän päälle ja hitaasti peruuttaa taaksepäin. Heti videon jälkeen oppaame sanoivat ettei näin tulisi missään nimessä tehdä, koska silloin osoitamme olevamme alistuvia. Oppaamme ohje oli ottaa noin metrin pitunen keppi aina mukaan kun liikkuu jalan ja jos dingo alkaa ärhennellä niin sitä pitää sohaista kepillä (!?) 

Dingo kärkkymässä kalastajien saalista

 

Yövyimme paikallisella leirintäalueella. Leirissä saattoi olla samaan aikaan toista sataa henkeä, mutta yllättävän hyvin me kaikki mahduimme sinne. Koska leirintäalue oli täysin aboriginaalien ylläpitämä, meidän piti noudattaa muutamaan sääntöä leirissä: Auringon laskettua alueella ei saanut viheltää eikä nuotioon saanut sylkeä. Tuovat kuulemma pahoja henkiä leiriin. Leirintäalue oli onneksi aidattu sähköaidoilla, joten dingoista ei tarvinnut huolehtia yön aikana. Päivisin dingoja näki vaeltelemassa dyynien keskellä, mutta eivät ne kovin lähelle meitä edes uskaltaneet tulla.

Saarella kiersimme katsomassa järviä, haaksirikkoutunutta laivan romua sekä viimeisenä päivänä uimme purossa. Kiipesimme muutaman hiekkadyynin päälle ja pompimme sieltä rinnettä alas. Hauskinta reissussa oli ehdottomasti ajaminen, joka välillä tuntui samanlaiselta kuin ajaisi lumisohjossa, mutta vaan kymmenen kertaa paremmalla autolla.

 


Eli creek

S.S. Maheno

Saarella ajamiseen kuului tietysti jumiin jääminen. Muutaman kerran autossa istuvat joutuivat työntöhommiin. Minä en tietysti jäänyt kertaakaan autolla jumiin.

 

Edellisessä postauksessa lupasin kertoa siitä ihan mielettömästä jutusta minkä olin varannut. Se ei siis ollut tuo saarikierros vaan laskuvarjohyppy, jonka hyppäsin Rainbow Beachilla. Hyppyrfirman toimistossa puettiin valjaat päälle ja ensimmäisenä sain pelastusliivin päälleni. Hyppääjä naurahti, että mehän hypätään meren päällä eikä sitä koskaan tiedä..hahahah! Ennen koneeseen menoa, sain viiden minuutin briifauksen siitä mitä minun piti tehdä kun hyppäämme koneesta. Ja sitten ei kun vaan menoksi. Lentokone oli niin pieni, että sinne juuri ja juuri mahtui pilotin lisäksi kolme ihmistä istumaan lattialla. Kova räminä kuului kun kone kiihdytti pellolle raivatulla kiitoradalla, mutta kumma kyllä kone nousi ilmaan. Noin 20 minuutin nousun jälkeen oli vähitellen aika valmistautua hyppyyn. Valjaat kiristettiin ja minut kiinnitettiin hyppääjääni kiinni.

 

                                 

 

Maisemat olivat mahtavat koneen lasin takaa, mutta kun hyppääjäni avasi koneen luukun ja näin maanpinnan noin 4,3 kilometrin päässä, niin alkoi kyllä vähän jännittämään. Ylhäällä oli miinus 7 astetta ja minulla oli vaan pitkähihanen ja shortsit jalassa. Ennen hyppyä minun piti siirtyä luukun reunalle ja jouduin kirjaimellisesti roikkumaan tyhjän päällä hetken aikaa. Mikäs siinä katsellessa maata täältä pilvien yläpuolelta...KKKÄÄÄÄÄÄKK! Yhtäkkiä olimme jo vapaapudotuksessa. Kiepuimme muutaman kerran ennen kuin pudotus tasaantui. Pudotus ei tuntunut samalta kuin esimerkiksi vuoristoradassa joskus ottaa mahanpohjasta. Vapaapudotusta kesti reilun minuutin ajan ja vauhtia oli noin 200 kilometriä tunnissa. Minun piti hymyillä pudotuksen aikana, koska muuten naama näyttää todella typerältä kuvissa. Yritin kyllä kovasti hymyillä, mutta tuntui että ikenet ja hampaat jäätyvät! Ja pitihän sitä samalla vähän huutaa.

 

Meidän kanssamme hyppäsi myös paikallinen, joka päätti tulla hyppäämään ihan huvikseen. Oli hieman erikoista nähdä toinen putoamassa siinä meitä vastapäätä, kuin tässä ei olisi mitään sen kummempaa. Vapaapudotuksen jälkeen hyppääjäni ajavasi varjon, pieni nytkähdys tuntui kun vauhti pysähtyi ja siitä eteenpäin alkoi todellinen hauskuus. Leijailimme hiljalleen ja tuntui kuin olisin lentänyt. Aivan mieletöntä! Sain hetkeksi varjon ohjakset, pyörimme hetken aikaa syöksykierrettä alaspäin. Niin paljon parempaa kuin huvipuistossa!!!

Päästiin turvallisesti takaisin maan pinnalle ja tunnelma oli mahtava! Olin juuri tullut 4,3 kilometrin korkeudesta alas!!!

Kaunista, mahtavaa, upeaa, mieletöntä!!

Stepping Stones, Great barrier reef

Whitehaven beach, Whitsundays

 Hedelmäfarmilta suuntasin pienen pysähdyksen kautta Airlie Beachille, josta varaamani Whitsundays purjehdus starttasi vappuaattona. Vene oli suuri katamaraani, johon mahtui miehistön lisäksi noin 30 henkeä. Hytit olivat todella pieniä, mutta yllättävän hyvin sain nukuttua pienessä punkassani. Porukkaa oli ympäri maailmaa ja kaikilla hyvä seikkailufiilis päällä, eli luvassa oli mahtavat kolme päivää merellä. Ennen lähtöä kaikkien kengät säilöttiin jättimäiseen pussukkaan ja astuimme veneeseen. Aamupäivästä vene suuntasi Whitsundays saarille, Tongue Bay:n  jossa oli ensimmäinen sukellus ja snorkaluspaikka. Ne, joilla ei ollut sukelluskorttia oli mahdollisuus päästä sukeltamaan ohjaajan kanssa. Teoriaosuuden jälkeen puimme märkäpuvut ja todella painavat sukellusvarusteet päälle ja harjoittelimme varusteiden käyttöä ja veden alla oloa matalassa vedessä. Tuona päivänä me sukelluskokelaat emme ehtineet snorklaamaan, mutta kyllä siinä matalikossa muutama kala kävi pyörähtämässä. Vene ankkuroitiin saaren suojaan ja illallisen aikaan veneen perään tuli delfiini leikkimään pikkukaloilla, jotka hakeutuivat veneen perävaloihin. Oli siinä mahtava alku reissulle kun sai illallisviihdettä by delfiini. Mikäs siinä vappuaattoa viettäessä. Seuraavana päivänä olisi sitten vuorossa ihan kunnon sukellus, whii!

Aamuviideltä nostettiin ankkuri ja suunnattiin Whitehaven beachille. Laskuveden aikaan vitivalkoista hiekkarantaa halkoi siniset laguunit  ja pari tuntia vierähti nopeasti rantaa ihastellessa. Päivällä vene purjehti kohti suurta valliriuttaa (!!) Matka oli ajoittain erittäin kuoppaista ja otimme siitä ilon irti istumalla veneen keulassa verkkojen päällä, ehkä paras vuoristorata ikinä ja vielä kunnon vesiryöpyt tehosteena! Iltapäivällä pääsin elämäni ensimmäistä kertaa laitesukeltamaan Bait Reef:lle. Oli pieni paniikki takaraivoissa, että pitäisikö nyt sitten osata näiden vempeleiden kanssa uiskennella syvässä vedessä jättimäisten kalojen ja korallien keskellä, niin ja sit siellä on vielä niitä merivirtoja.. Varusteet vaan päälle ja moottoriveneellä riutalle. Siitä vaan sitten veneen reunalta piti keikahtaa taaksepäin veteen. Hetken aikaa lilluttiin veden varassa kunnes vajottiin rauhalliseen tahtiin noin 6 metrin syvyyteen. Oli todellakin täysi työ pitää pää kylmänä ja yrittää hengitellä rauhallisesti, ei se enää niin itsestään selvää ole. Ohjaajan perässä uiskenneltiin riutan tuntumassa ja vähitellen pystyin keskittymään muuhunkin kuin hengittämiseen. Mitä lähemmäksi riuttaa päästiin, alkoivat kaikki upeat värit tulla esiin ja kalat ja korallit alkoivat  löytyä seinämästä. Pohjassa näkyi myös harmillisesti tammikuisen syklonin jättämiä arpia, harmaata ja murskaantunutta korallia siellä sun täällä. Sukellus kesti puolisen tuntia, mutta tuntui kuin olisi ollut pinnan alla vain muutaman minuutin. Myöhemmin päästiin vielä snorklaamaan ja pääsin paremmin keskittymään upeisiin näkymiin meren pohjassa. Illalla kohotettiin malja mahtavalle päivälle ja katsottiin ruudulta päivän kuvamateriaalit läpi. Loppuilta menikin nuokkuessa ja nukumatti vei untenmaille todella aikaisin. Alla olevassa sukelluskuvassa olen toinen vasemmmalta, molemmat kadet ylhaalla.

Seuraavana aamuna vaihdettiin paikkaa. Yhtäkkiä pysähdyimme keskelle merta, keskelle ei mitään. Alkuun meren pinnasta ei tahtonut erottaa yhtään mitään, mutta laskuveden edetessä pinnan läheisyyteen alkoi ilmestyä suuria vaaleita läikkiä. Toinen sukellus sukellettiin Bangees laguunilla. Varusteet taas päälle ja tällä kertaa meidän piti "astua" mereen suoraan veneen perästä. Menimme pinnan alle nopeammin ja paniikki alkoi iskeä todella kovaa. Tuntui ettei mikään oikein toimi kunnolla. Piti korjailla maskia, tasata paine korvissa, yrittää samalla hengittää rauhallisesti ja vielä seurata ohjaajaa. Kovalla ajatustyöllä olo alkoi vähitellen helpottaa. Nyt paineltiin jo 12 metrin syvyyteen ja meren pinta oli kyllä hieman erilaisen näköinen näin pinnan alta katsottuna. Meritähtiä, nemoja, merimakkaroita, isoja värikkäitä kaloja, hassun muotoisia korallimuodostelmia ja hai! Tämä oli toisen sukelluksen saldo. Päästiin turvallisesti takaisin veneeseen ja paineltiin samantien riutalle snorklaamaan. Aurinko paistoi juuri sopivasti ja riutta esitteli parhaimpia värejään.  Välillä riutta oli vain muutaman kymmenen sentin päässä ja kalat tuijottivat suoraan maskiin. Muutama lähes kahden metrin kokoinen jättisimpukka löytyi meren pohjasta ja yhtäkkiä pieni merikilpikonna ui ihan mun edessä. Voiko upeampaa olla! Illalla oli tietysti upea auringonlasku, jota sai ihastella samalla kun lillui veneen keulassa olevassa poreammeessa.

Nemo

Merimakkara, seacucumber

White tip reef shark

Giant clam

Nyt on sitten sukellettu suurella valliriutalla . Sukeltaminen oli niin mahtavaa, mutta samalla todella pelottavaa! Ehkä kokeilen sukellusta taas parin vuoden päästä, mutta nyt viihdyn kyllä paremmin pinnan tuntumassa.

Tänään saavuin 14 tunnin bussimatkan jälkeen Rainbow Beachille ja varasin itselleni huomiseksi jotain todella kivaa..siis jotain aivan mahtavaa...siitä tulee sitten seuraavassa postauksessa kuvien kera...

Hedelmiä South Johnstonesta

Lento Darwinista Cairnsiin meni kohtalaisesti, paitsi se että kentälle piti mennä jo aamuneljältä aikaisen lennon takia. Lentokentältä oli lyhyt bussimatka Cairnsin keskustaan. Cairns on pieni kaupunki vuorten ja turkoosin meren ympäröimänä. Ilma oli hiostavan kuuma, mutta ei niin hiostava kuin Darwinissa. Sain jätettyä matkalaukkuni erääseen matkatoimistoon pariksi tunniksi ja kiertelin kaupungissa ennen bussin lähtöä hedelmäfarmille. Pääkadun varrella oli useampi matkatoimisto, joka myi matkoja erityisesti reppureissaajille ja päätin tehdä pientä hinta- ja laatuvertailua. Olin suunnitellut käyväni paluumatkallani Whitsundays -purjehduksella ja Frasier Island kierroksella (kantsii googlata!), jotka ovat kyllä kalliin hintansa väärti kunhan löytää itselleen parhaan vaihtoehdon kymmenistä muista. Skaalaa löytyy bileveneestä eläkeläisten kiertoajeluun. Ensimmäisessä liikkeessä myyjä kehui paljon tarjoamiaan matkoja, ei kuitenkaan itse ollut käynyt millään niistä. Vieressäni istui nuori kundi tietokoneella ja kuiskasi minulle, ettei kannata varata mitään matkoja tältä yritykseltä, ovat kuulemma todella huonoja. Hmm..Lähdin liikkeestä myyjän erikoistarjoukset kädessä (tarjouksen purjeveneen nimi oli Spank Me...?) ja lupasin palata asiaan jos päätän varata matkani heidän kauttaan. Suuntasin seuraavaan liikkeeseen ja myyjä sanoi ensimmäiseksi nähtyään minun brosyyrini, ettei niille todellakaan kannata mennä. Kuulemma pelkkää nuorten rällästelyä ja biletystä..ei kiitos! Luottamuspisteet tähän firmaan nousivat ja jäin pidemmäksi aikaa kuuntelemaan myyjän selostuksia ja kertoi jopa omia kokemuksiaan näiltä matkoilta. Noin parinkymmenen minuutin jälkeen poistuin tyytyväisenä liikkeestä kädessäni liput molempiin nähtävyyksiin. Eikä maksanut kuin vajaa 700 euroa!!

Olin siis suuntaamassa Cairnsista South Johnstoneen, missä sijaitsi pieni rambutan -heldelmäfarmi. Saavuttuani tilalle, isäntä lähti ensimmäisenä metsästämään papukaijoja kiväärillään, koska hedelmät ovat niiden suurta herkkua. Päivien aikana puiden läheisyydestä saattoi löytää pienten värikkäiden papukaijojen raatoja ja alkuun se tuntui julmalta tappaa niin kauniita lintuja, mutta täytyyhän viljelijän suojella satoaan. Ne ovat täällä vähän kuin Suomen varikset..

South Johnstone on pieni kylä Innisfailin vieressä, jonka pääelinkeinona on sokeriruo ´n viljely. Teiden varsilla kiemurtelee pienet ratakiskot, joita käytetään sokeriruo ´n keruuseen ja kuljettamiseen läheiseen tehtaaseen. Sokeriruo´n lisäksi täällä viljellään paljon banaania ja papaijaa. Ilma on onneksi täällä vähän viileämpi ja kuivempi kuin Darwinissa ja juuri sopivasti sateet taukosivat kun saavuin kaupunkiin.  Joka paikassa on vihreää, paljon trooppisia kasveja ja taustalla kohoavat mahtavat vuoret joita voin aamuisin ihailla talon terassilta teekupposen kanssa. Ajoittain pieni keltainen lentokone kaartelee laaksossa ja levittää hyönteismyrkkyä banaaniviljelyksille. Ihan kuin elokuvissa! Iltaisin terassin katto kuhisee pieniä gekkoja ja aamuisin pelloilla pomppii muutama vallabi (pieni kenguru). Ja tietysti papukaijat rääkyvät alempana laaksossa.

Päivisin työskentelen tilan omistajapariskunnan kanssa hedelmäviljelyksillä. Paljon kitkemistä ja verkkojen virittämistä puiden suojaksi pienen nosturin ja viisimetristen bambusalkojen kanssa. Työ on kohtalaisen rankkaa mutta raskaan siitä tekee kuumuus ja jatkuva hikoileminen. Puolen päivän aikaan pidämme aina muutaman tunnin tauon ja jatkamme hommia taas iltapäivällä. Ensimmäisten päivien jälkeen olin ihan poikki, mutta nyt reilun viikon jälkeen kuumuuteen ja ylämäkien kiipeämiseen on alkanut vähitellen tottua. Kerran tai kaksi kertaa viikossa poimimme kypsät hedelmät, pesemme ne ja lajittelemme laatikoihin, jonka jälkeen ne lähetetään Sydneyyn suurille hedelmämarkkinoille ja sieltä ne lopulta päätyvät suurimpiin ruokakauppoihin.

Kohta on kaksi viikkoa kulunut täällä tilalla ja olo on kuin olisi ollut kuntoleirillä. Hedelmät sijaitsevat jyrkässä rinteessä, jota joutuu kulkemaan edestakaisin pitkin päivää. Aamuisin aina ennen aamiaista käymme emännän kanssa tehokävelyllä erittäin mäkisellä tiellä ja ruokavalio on niin terveellinen ja täynnä hedelmiä kuin koskaan. Hedelmät täällä maistuvat pikkasen erilaisilta kuin siellä Suomen päässä! Appelsiinit ovat omasta pihasta poimittuja, ihanan mehukkaita ja makeita. Tilalla pariskunta kasvattaa rambutanien lisäksi appelsiineja, ananasta, carambolaa, jack fruit:ia, bread fruit:ia ja macadamia pähkinöitä.

Eilen pariskunta vei minut pienelle eristyneelle rannalle, joka on kuuluisa kasuaareistaan. Strutsin tyyppinen lintu, joka näyttää linnun ja dinosauruksen risteytykseltä. Kasuaareja on enää noin 1500 jäljellä Australiassa ja minä pääsin näkemään täysikasvuisen ja pienen poikasen parin metrin etäisyydeltä! Kävinne myös paikallisilla markkinoilla, Feat of sences, missä sai maistella paikallisten tilojen antimia sekä ruokia ympäri maailmaa. Valitettavasti Suomi -kojua ei täällä näkynyt, mutta kaikkea muuta kivaa kyllä löytyi.

Lauantaina jatkan matkaa etelämmäksi, Townsvillen kaupunkiin. Vietän siellä pari päivää ja sen jälkeen suuntaan Airlie Beachille, mistä lähtee minun kolmen päivän purjehdusmatkani suurelle valliriutalle ja valkoisille hiekkarannoille..Toivottelen teille sitten hyvää Vappua sieltä!

Alice Springsistä Darwinin hiostavaan kuumuuteen

 

Viiko vierähti kohtalaisen mukavasti Alice Springsissä. En alunperin suunnitellut olevani kaupungissa viikkoa, mutta olosuhteiden pakosta jouduin odottelemaan poispääsyäni kauemmin kuin oletin. Leiriydyimme koko autoseurueemme kanssa läheiselle leirintäalueelle, jossa aidat ympäröivät meidät ja sulkivat kaiken häiriön ulkopuolelle. Ei tarvinnut huolehtia dingoista tai muista villielämistä. Vessat olivat jopa siistimmässä kunnossa kuin monessa hostellissa ja  alueella oli jopa uima-allas. Ja säät todellakin suosivat meitä, ei liian kuuma eikä liian kylmä!

 

Kaupunkina Alice Springs ei ole kovin hohdokas. Kaduilla pyörii todella paljon aboriginaaleja, joilla on tapana vaihtaa kuulumisensa huutamalla. Alkoholi on valitettavasti todella monen ongelmana ja moni haahuilee kaupungissa enemmän tai vähemmän humalassa. Kaupunkiin vievien teiden varsilla on kylttejä, että alkoholin käyttö on hyvin rajattua ja valvottua kaupungin alueella ja monissa puistoissa kielletään alkoholin nauttiminen. Viinakauppojen edessä partioi aina poliisi ja kaduilla näki paljon poliisipartioita hätyyttelemässä aboriginaaliseurueita hajaantumaan. Lapsia ja nuoria maleksi myös paljon kaduilla kouluaikaan ja ostoskeskuksiin oli ripustettu kylttejä "no school, no service". Positiivista kaupungissa on se, että kaupunki on todellakin keskellä aavikkoa, mutta kuitenkin päälle päin näyttää sivistyneeltä ja eloisalta. Pihat ja nurmikentät ovat vihreitä ja hoidetun näköisiä. Kaupungista löytyy kaikki tarpeellinen, mitä asukas tarvitsee. Tavarajuna kulkee kaupungin läpi päivittäin ja pari kertaa viikossa The Gahn kuskaa kalliilla hinnalla turisteja pohjois-eteläsuuntaan.

Meillä kaikilla oli vähän omat suunnitelmat jatkon suhteen ja aloimme järjestellä siirtymisiämme seuraavalle etapille istumalla kirjastossa lähes päivittäin. Iver, joka omisti auton aikoi lähteä etelän suuntaan, Pauline palasi lentäen Melbourneen ja minä ja Melaine yritimme saada kyytiä Darwiniin. Saimmekin yhteyden kahteen italialaiseen poikaan, jotka olivat tulossa Alice Springsiin ja tarvitsivat kaksi kyytiläistä lisää Darwinin matkalleen. Koska pojat kuulostivat vakuuttavilta jäimme kaupunkiin odottamaan heidän saapumistaan. Löysin netistä kohtuuhintaisen lennon Darwinista Cairnsiin ja vielä soitin pojille, että olemmehan vielä lähdössä ja saapuisimme noin viikon päästä Darwiniin. Sain jälleen vakuuttelevan vastauksen ja hyvin mielin ostin lentolippuni. Oli mukava taas saada suunniteltua matkaansa vähän pidemmälle.

Seuraavana päivän italialaiset kurvasivat autoillaan leirintäalueelle. Vanhempi heistä puhui kohtalaisen hyvää englantia, nuorempi vähän arasteli keskustelussa. Esittäydyttiin ensin ja sen jälkeen yritimme kysellä huomisen lähdön aikatauluista, koska me molemmat olimme jo niin valmiita jatkamaa matkaa. He kuitenkin kertoivat, että joku oli noin kuukausi sitten (!!!) yrittänyt murtautua heidän autoonsa ja autoa ei pystynyt lukitsemaan. Vanhempi heistä oli jyrkästi sitä mieltä, että auto täytyy korjata ennen kuin matkaa voi jatkaa. Ihan vain näin sivukommenttina, että he juuri ajoivat reilu 1500 kilometriä kyseisellä autolla ja puhelinkeskusteluissamme tyyppi ei vaivautunut kertomaan tästä asiasta. Melanie sanoi, että pojat olivat varmaan valehdelleet tämän syyksi. Minullekin se kuulosti enemmän selittelyltä kuin harmittavalta tapahtumalta. Pojat lähtivät aikaisin seuraavana aamua korjauttamaan autoaan, mutta yllätys yllätys autoa ei pystynyt korjaamaan ennen seuraavaa maanantaita. Ostimme Melanien kanssa pullon viiniä ja istuimme pettyneinä leirintäalueella retkituoleissamme. Kyyti Darwiniin ei siis onnistunut, enkä kyllä olisi lähtenytkää niiden luihujen italialaisten matkaan. Joten piti keksiä joku muu ratkaisu ja mahdollisimman pian, koska oleskelu Alice Springsissä alkaa riittää.

Melainella oli vapaammat kädet kaupungin suhteen ja sai kyydin Cairnsiin seuraavalle päivälle. Minulla oli jo lento ostettu Darwinista Cairnsiin (kiitos vaan italalialaisille), joten minun oli suunnattava Darwiniin. Ostin bussilipun seuraavalle päivälle ja varasin hostelliin petipaikan. Seuraavana aamuna me kaikki lähdimme omiin suuntiimme ja minä jäin kaupunkiin odottamaan illan lähtöä.

Bussimatka Alice Springsistä Darwiniin kesti reilu 21 tuntia, joten olin varautunut matkan tekoon elokuvilla, runsailla eväillä ja  kahdella tyynyllä. Bussi starttasi illalla seitsemältä paikallista aikaa ja minun lisäksi kyydissä oli muutama valkoihoinen ja muutama aboriginaali. Matkan aikana pysähdyimme pienissä kaupungeissa ja muutamissa road house:ssa keskellä ei mitään. Eräs road house oli hyvinkin mieleenpainuva: Pysähdyimme noin puolen yön aikaan pimeyden keskelle, jossa tönötti vaatimaton besa-asema ja pieni motelli. Ulkona istui joukko miehiä maistelemassa olutta. Moni heistä oli viettänyt aavikon keskellä kuukausia ja minä olin tietysti ainoa valkoihoinen nainen matkassa. Sain henkilökohtaisen kierroksen motellissa ja sain käyttää henkilökunnan wc:tä koska toinen wc kuhisi ötököitä. Baarin omistaja olisi kovin mielellään kestittänyt minua siellä seuraavaan bussivuoroon asti, mutta jouduin valitettavasti kieltäytymään tarjouksesta. 

 

Seuraavana iltapäivänä saavuin vihdoinkin Darwiniin ja pääsin asettumaan ilmastoituun bilehostelliin. Moni on täällä tähän aikaa vuodesta etsimässä töitä, koska kuiva kausi on alkamassa ja moni turisti suuntaan pohjoiseen päin. Hostellin alakerrassa on kapakka, jossa suurin osa asukkaista viettää päivänsä, koska kaupungissa ei muuten ole paljoa tekemistä. Keittiö ja vessat ovat karseassa kunnossa, kukaan ei välitä meneekö roskat roskikseen vai ei. Huoneet ovat onneksi siistejä ja viileitä, koska muuten olo täällä olisi mahdotonta. Päivällä lämpötila on yleensä pyörinyt siinä 34-35 asteen paikkeilla, mutta suuri ilman kosteus saa sinut hikoilemaan vaikka vain istut paikallasi. Meri on upean näköinen, mutta siellä ei kannata uida ellei halua vaarantaa henkeään. Suolaisen veden krokotiilit ja myrkylliset box jellyfish:it tykkäävät asuttaa näitä vesiä. Rantaan on rakennettu pieni laguuni, mutta vesi on niin lämmintä ettei siitä kovin paljoa hyötyä ole.
 

 

Yhtenä päivänä uhmasin kuumuutta ja lähdin kiertämään kaupunkia. Tapasin matkalla kaksi paikallista aboriginaalia, jotka olivat aloittaneet päivänsä jo useammalla oluella. Kovin kohteliaasti he tervehtivät ja jäin hetkeksi siihen vaihtamaan pari sanaa. Toinen miehistä kertoi, että kun rantaviivassa näkee sudenkorentoja niin kuiva kausi on alkamassa, joka tarkoittaa siis inhimillisempiä kelejä. Rannan tuntumassa pörräsi kymmenittäin sudenkorentoja, joten ilma taitaa olla muuttumassa kohti viileämpää ja kuivempaa.

Sain järjestettyä itselleni Woofing paikan Cairnsin läheltä. Pieni perheyritys, joka kasvattaa rambutan hedelmiä. Lento Cairmsiin lähtee sunnuntaina aamuyöllä ja siitä vielä reilun tunnin bussimatka Innisfail -nimisen kaupungin lähelle. Tulen viettämään siellä pari viikkoa ja sen jälkeen pitää vähitellen alkaa laskeutumaan alas takaisin Sydneyyn.

Ekstreme telttailua ja paljon jännitystä

Kirjoitan alkuosaa tästä tekstistä samalla kun istun autossa, jonka suuntana Kings Canyonin lähellä oleva leirintäalue. Kun puhun leirintäalueesta, en tarkoita niitä hienoja vessoilla ja huoltorakennuksilla varustettuja luksus ruohoplänttejä. Vaan sellaisia, jotka sijaitsevat maanteiden varrella, hyvin harvoin valaistuja ja maasto yleensä kivistä ja todella kovaa. Perusvarustuksena on yleensä pöytä ja tuolit, roskis ja ehkä katos. Juoksevaa vettä saa joistakin paikoista, mutta vesi on lähes aina juomakelvotonta. Sisävessat ja varsinkin suihkut olivat siis tällä reissulla todella yberluksusta.

Teen nyt siis matkaa Adelaidesta kohti Alice Springsiä kahden ranskalaisen naisen (Melanie ja Pauline) ja yhden saksalaisen miehen (Iver) kanssa. Lähdimme eräänä lauantaiaamuna täyteen ahdetulla nelivedollamme kohti ensimmäistä määränpäätä Woomeraa. Ensimmäisenä päivänä matkaa kertyi lähes 500 kilometriä ja saavuimme kaupunkiin jopa ennen pimeän tuloa. Yövyimme pienellä leirintäalueella, jossa oli sisävessa ja suihku(!) Istuimme iltaa parin muun matkalaisen kanssa ja maistelimme viiniä muovimukeista. Mietin, ettei tämä tien päällä oleminen taida ollakaan niin kamalaa...joo-o. Ensimmäinen yö meni kohtalaisesti minun ruhtinaallisella 8 millin paksuisella patjalla, josta tuntui tietysti kaikki kivet läpi.  Aamulla oli mukavaa saada lämmin viiden minuutin suihku pienessä kopissa ja aamupala tarjoiltiin kylmälaukun kannen päälle katetusta pöydästä. Valkoinen leipä, pähkinävoi ja hillo alkaa nyt vähitellen tulla korvista ulos.

 

Seuraava etappi oli Coober Pedy -nimisen kaupungin lähettyvillä. Matkan varrella pysähdyttiin tien varteen keräämään polttopuita tulentekoa varten. Ihana ajatus kaupasta ostetun lihan grillaamisesta tulella nousi ajatuksiin..mutta tämä ajatus romuttui täysin; siitä hieman tuonnempana. Palataan vielä polttopuihin: Kun astuin autosta ulos sain ensimmäisen kerran tuntea takamaille tyypillisten kärpästen määrän. Niitä oli satoja jokaisen meidän ympärillä ja ne tunki suuhun, silmiin ja korviin. Siinä sitten vaan huitomaan ja yritäpä samalla kantaa sylillistä polttopuita ja tietysti tähän vielä lisäksi tuskainen kuumuus.

 

 

 

Ennen saapumistamme seuraavaan yöpymispaikkaamme, kuvittelin että yöpyisimme samanlaisella leirintäalueilla kuin eilen, mutta kauhukseni auto kurvasikin pienelle hiekkaiselle sivutielle keskelle ei mitään. Ei valoja, ei vettä, ei vessaa. Kääk! Joo, siinä vaiheessa minun herkulliset suunnitelmat lihan grillaamisesta nuotiolla todellakin romuttuivat. Kasattiin teltat satojen kärpästen kera ja kärvistelin kuumuuden keskellä kunnes hermo meni. Istuin lähes koko loppupäivän autossa suojassa kärpäsiltä ja kuumuudelta. Auringon laskettua helpotti ja pystyimme kokkaamaan illallisemme retkiliedellä. Yö oli todella levoton, heräsin jokaiseen pieneen ääneen enkä uskaltanut lähteä yöllä pissalle jos vaikka törmään johonkin eläimeen. Aamulla heräsimme juuri ennen auringonnousua, joka oli aivan mieletön! Aamupalan jälkeen kasasimme tavarat autoon ja suuntasimme opaalikaivoskaupunkiin Coober Pedy:n. Pyörimme kaupungissa koko päivän katsellen paikallisia nähtävyyksiä, opaaleja. Oli hauskaa nähdä  paljon opaaliputiikkeja ja tien toisella puolella kaivos, jossa kyseisiä opaaleja kaivettiin. Näin myös ensimmäistä kertaa aboriginaaleja vaeltelemassa kaduilla. Kaikki näyttivät vähän siltä kuin olisivat juuri nousseet vuoteesta ylös ja vetäneet pikaisesti jotain päälleen, mutta unohtaneet laittaa kengät jalkaan. Kaikilla hiukset pystyssä ja unisen näköinen naama.

 

 

 

Automatkan edetessä nähtiin tienvarsilla paljon alueelle tyypillistä eläimistöä, osa eläviä ja osa kuolleita. Paljon kengurun  ja lehmän raatoja sekä hylättyjä autoja. Karjaa vaeltamassa tien vieressä ja kotkia eläinten raadoilla syömässä. Pimeän tullen saavuttiin seuraavalle leirintäpaikalle, joka oli ihan South Australian ja Northern Territoryn rajalla. Meillä oli illallis -seurana harmaa villikissa ja alueella oli jopa vessa ja juoksevaa vettä. Aamulla sain nauttia suihkusta, siis joka tarkoitti pienellä kauhalla ämpäristä äyskäröityä kylmää vettä. 

Aamusta ylitettiin osavaltion raja ja suunnattiin paikalliselle poliisiasemalle ilmoittamaan, että ollaan lähdössä ajelemaan keskelle ei mitään. Poliisi oli erittäin rento ja antoi meidän jopa jättää ylimääräiset tavaramme asemalle siksi aikaa. Ajettiin koko päivä tiilenpunaisia teitä ja saavuimme kirjaimellisesti keskelle ei mitään, tai no siis Australian keskipisteeseen. Juhlistettiin tätä hetkeä mukillisella lähes 50 asteeseen lämmennyttä viiniä. Paluumatkalla Iver (joka kuulostaa muuten ihan Arnold Schwarzenegger:lta kun puhuu englantia) laittoi nelivetonsa koetukselle ja hurjasteltiin mutkaista ja erittäin kuoppaista tietä, joka oli tarkoitettu vain nelivetoautoille. Saavuttiin elävänä takaisin poliisiasemalle ja pakattiin tavarat autoon. Ennen lähtöä poliisi vielä kierrätti meidät asemalla ja antoi täyttää vesipullot, mikä ei todellakaan täällä ole itsestäänselvyys.

Tähän saakka reissu on sujunut mukavasti, mutta seuraavat päivät olivatkin täynnä jännitystä ja toimintaa. Saavuttiin iltahämärällä pienelle leirintäalueelle lähelle Ulurua (Ayers Rock). Olimme juuri saaneet teltat kasattua ja illallinen oli valmiina, kunnes eräs italialainen mies huusi "dingo!!" ja osoitti pienelle hiekkadyynille noin 30 metriä meistä. Illan aikana leirimme ympärillä nähtiin useampia dingoja, jotka olivat käyttämämme veden perään. Pojat sytyttivät nuotion, jos se pitäisi villikoirat paremmin poissa. Jännitys alkoi todellakin kasvaa ja ajatus autossa nukkumisesta alkoi tuntua paremmalta vaihtoehdolta. Viimeinen pisara oli kuitenkin se, kun kuulimme noin tusinan dingon ulvonnan ja äänestä päätellen ne olivat saartaneet leirimme etäämmältä. Minä olin niin valmis vaikka istumaan koko yön autossa, mutta teltassa en todellakaan aio tänä yönä nukkua! Onneksi Iivar keksi, että mehän voimme nukkua leirintäalueen sadesuojan katolla. Me ja italialaiset miehet nostimme telttamme katolle ja auto parkkeerattiin katon viereen portaiden tehtävää toimittamaan. Ohiajaville autoille oli varmasti hupaisa näky kun kolme telttaa tönöttivät vierekkäin pienen sadekatoksen katolla (kuvassa vain yksi, koska teltat piti syystä purkaa aamulla todella nopeasti). Saatoin mennä nukkumaan hieman paremmin mielin, mutta yön aikana heräilin dingojen nahistelujen ääniin vedenottopaikalla, joka oli lähes alapuolellamme. Aamuyöstä saimme vielä shokkiherätyksen, kun todella kova tuuli alkoi riepotella telttoja ja lopulta rankka vesisade ajoi meidät jalkeille.

Aamusta ajoimme Ulurun ja Kata Tjutan kansallispuistoon ja kiersimme Ulurun, osan matkaa kävellen ja osa autolla. The Rock oli upea, kivimassa näytti niin epätodelliselta. Ihan kuin joku olisi käyttänyt punaisen kiven väristä sementtiä ja kiinnittänyt miljoonia kiviä isoksi kasaksi ja aavikon rajut olot kuluttaneet kiveä. Myös muutama aboriginaalien kalliomaalauksista oli vielä jäljellä kallion seinässä. Päivä oli alkuun kuuma, mutta lounasaikaan taivaalla alkoi näkyä uhkaavia sadepilviä ja tietysti raju ukonilma puhkesi juuri kun olimme ajamassa takaisin leirintäalueelle. Jouduimme pystyttämään leirimme vesisateessa ja illallinen oli pikaisesti hotkaistu leipä pähkinävoin kera. Vettä satoi kaatamalla koko yön ja teltta alkoi vähitellen antaa periksi ja reunoista tihkui vettä teltan sisälle. Aamusta teltan sisällä oli pieniä lammikoita ja ulkopuolella pelkkää mutaa. Kohmeisina suuntasimme taas kansallispuistoon ja ajoimme Kata Tjutan (Mount Olga) juurelle. Vettä tihkutti vielä taivaalta mutta Iver sytytti nuotion ja pääsimme lämmittelemään.

Päivä muuttui vähitellen onneksi parempaan ja aurinko alkoi näyttäytyä, joten lähdimme patikoimaan Kata Tjutan ympäri. Maisemat olivat kymmenen kertaa paremmat kuin Ulurulla ja sateen jälkeen alueella oli paljon puroja ja vesiputouksia. Illalla jatkoimme jälleen lähemmäksi Alice Springs:iä ja yövyimme pienellä hiekkapohjaisella leirintäalueella. Voi, miten voi nauttia niin pienistä asioista. Ei kiviä eikä epämukavia muhkuroita patjan alla. Seuraava kohteemme oli Kings Kanyon. Kiipesimme jyrkkiä kiviportaita kanjonin huipulle, josta oli upeat näkymät kauas aavikolle.

Meidän matkassa oli nyt myös mukana toinen auto, jossa matkustivat saksalainen poika ja ranskalainen tyttö, joten sain kuunnella paljon ranskan ja saksan kieltä päivän aikana, mikä ei sinänsä ollut kovin mukavaa. Todella moni saksalainen ja ranskalainen täällä ei puhu englantia kovinkaan hyvin ja moni hakeutuu omiensa pariin.

Ajoimme samana päivänä kohti Hermannsburg:in kaupunkia. Tie oli pelkkää kuoppaista soratietä ja autot olivat todella koetuksella reilun kahden tunnin ajomatkan aikana. Toisesta autosta ajovalot pomppivat puolelta toiselle ja meidän auton eläinpuskuri (bullbar) alkoi kolista. Hermannsburg on aboriginaalikaupunki ja kaupunkiin vievälle tielle tarvitaan lupa. Eihän meillä tietysti mitään lupia ollut ja joku vaan tokaisi, että tehdään tämä ranskalaisittain ja vaan ajetaan sinne. Onneksi ei ranger tullut vastaan. Matkan aikana näimme pari dingoa, villihevosia, dromedaareja sekä yksi aasi. Saavuimme kaupunkiin säkkipimeän saattelemana, kiersimme autolla kaupunkia etsiessämme leiriytymispaikkaa. Kaupunki näytti todella karmivalta varisinkin pimeässä. Ränsistyviä taloja, kymmeniä koiria juoksemassa kaduilla vapaana ja muutama tumma ihmishahmo liikuskelemassa pimeässä. Lopulta päätimme jäädä kaupungin reunalle pienen tien varrelle. Yön aikana dingot taas ilmoittivat olevansa paikalla oikein kunnon ulvontakuorolla sekä muutama hevonen kävi vierailulla.

Lähdimme aamulla ajamaan kohti Palm Valley:ta, jonne johtavan tien varteen olimme leiriytyneet. Tien vieressä oli kyltti "severe 4WD route, allow 3 hours". Ja todellakin ajoimme nelivedoillamme isojen kivenmurikoiden yli ja kallioiden päällä. Auto pomppi välillä kuin trampoliinilla ja jouset olivat todella kovalla koetuksella kun auto oli täydessä lastissa. Palm Valley oli kaunis. Eristyksissä oleva pieni laakso, jossa kasvoi paljon palmupuita ja koskematonta luontoa. Paluumatkalla saimme taas lisää jännityksenväreitä kun toinen autoistamme jäi pohjastaan jumiin kallion reunaan. Auto oli neliveto, mutta se ei toiminut, joten auto jymähti kiinni. Puolisen tuntia meni kunnes auto saatiin irrotettua tunkin ja lihasvoiman avulla.

Lauantaina 30.3. saavuimme viimeinkin Alice Springs:iin ja vielä elossa ollaan. Ajokilometrejä on kertynyt tähän saakka vaatimattomat 3000. Ihmeellistä, kuinka näinkin toimiva kaupunki voi olla keskellä erämaata. Kaupunki näyttää "sisältä" ihan tavalliselta kaupungilta, mutta muutaman minuutin ajomatkan päässä on erämaata silmänkantamattomiin. Pohdimme yöpymisvaihtoehtojamme ja kun kuulin sanan uima-allas, päätös oli varma. Leirintäalue on kuin luksusta. Sisävessat ja lämmin suihku, jossa ei tarvitse pelätä lämpimän veden loppumista viiden minuutin jälkeen. Teltat sai pystytettyä pehmeälle nurmikolle ja mikä parasta, ei dingoja eikä muita villielämiä lähettyvillä. Kaupunki itsessään on aika tylsä ja hieman epämiellyttävä. Kaduilla maleksii paljon aboriginaaleja, joilla tapana kysellä tuttavien kuulumisia huutelemalla kadun toiselta puolelta toiselle. Monet leiriytyvät katujen reunoille, pienille nurmikkokaistaleille puiden varjoon ottamaan nokosia. Jokaisessa kadun kulmassa näkyy poliisi tai vartija ja alkoholin nauttimisen suhteen ollaan täällä erittäin tiukkoja.

Seuraavan kyydin etsintä kohti Darwin:ia alkoi heti seuraavana aamuna ja 90 prosentin todennäköisyydellä lähdemme torstaina toisen ranskalaisen tytön (Melanie) kanssa kohti Darwinia (reilu 1500 km) kahden italialaisen pojan kyydissä. Joten varmasti lisää seikkailuja tiedossa..